Parempaa vuotta 2009!

Uusi vuosi tuli vaihdettua sekalaisessa mielentilassa. Ihan mukavassakin. Istuin alkuillan kahvitteluseurani kanssa monta tuntia "parilla lasillisella", nyt siis kolmatta kertaa. Juttu luisti _erittäin_ hyvin ja oli oikein mukavaa. Olin lupautunut toisille kekkereille samana iltana ja venytin lähtöä parilla tunnilla ja lopulta vain lähdin. Hyppäsin taksiin ripeästi ja matkaan.

Perillä oli jo hyvä tunnelma. Vieraana oli eräs toinenkin sinkkunaisihminen, joka erosi aika samoihin aikoihin. Hänellä oli erittäin hyvä meno päällä ja -kuinka ollakaan- puhe tuli nettideittailusta (en nyt muista, että miten se puheenaihe sinne meni...) ja hän huudahti tapailevansa seitsemää (7!!!) miestä samaan aikaan. Hurraa! Kuulemma naisten markkinat ja eräskin mies oli luvannut jättää perheensä hänen takiaan. Toivottavasti en aivan kalvennut, mutta tuoko se on nyt sitten minun tulevaisuuteni? Kiintoisaa...

Kun lähdimme pihalle raketteja katsomaan kellon lähestyttyä puolta yötä, huomasin, että puhelimessani oli tekstareita. Alkuillan seuralaiseni se vain viestitti, että olin lähtenyt niin ripeästi, että hän ei ehtinyt reagoida (miten niin? Hänhän saattoi minut taksiasemalle...:-)) ja myönsi olevansa vähän ihastunut minuun. Loppuilta menikin ihan hymyillessä (mitä nyt rouvasseurassa puhuttiin miehistä noinniinkuin yleensä). Tänään hän kysyi varovasti tsättiviestissä, että enhän suuttunut. No en tietystikään! Sanoin kuitenkin suoraan, että mielelläni jatkan viestittelyä ja tapaamisiakin, mutta en lupaa mitään sen kummempaa, kun tässä on elämä myllerryksessä. Eikö ollut ihan rehdisti sanottu? Kiinnostaa, mutta en osaa sanoa, että minne asti se kantaa enkä halua vielä sanoakaan.

Laitoin uuden profiilin, tosi varovaisen, toiselle nettideittisivustolle. Enkä kuvaa. Pari ihan hauskaa yhteydenottoa, mutta vähän turhan kaukaa. Mitään etäsuhdetta en nyt ole ajatellut.

Mutta miksi tämä kuva-asia tuntuu minusta nyt niin kamalalta? Johtuuko se osittain siitä lihatiskiolosta, joka tulee, kun laittaa itsensä tyrkylle kuvan kera? Vai johtuuko se siitä, että en ole kuvauksellinen? Täytynee valita joku raati valitsemaan musta parhaat kuvat, suhteellisen objektiivisesti. Ja joku tieytysti räiskimään ne. Jos joku tätä lukee, niin kommentoikaa, pliis tätä kuva-asiaa.

Olen ihan hannari, poistin profiilin näkyvistä...

No nyt sitten eilen illalla alkoi taas ahdistaa (miten niin soudan ja huopaan?) tuo netissä näkyminen ja poistin profiilin näkyvistä nettideittisivustolta. Ehkä minun täytyy nyt vain odottaa, että tulee sellainen olo, että varmasti haluan olla "tarjolla" ettei tarvitse joka toinen päivä tai aamuin illoin olla poistelemassa. Tai sitten pitää olla sellainen kuva, että itsellekin tulee hyvä olo. Ehkä täytyy kysellä jotain kaveria makutuomariksi kuva-asioissa. Itse on taatusti aivan eri mieltä siitä, mikä on itsestä hyvä kuva ja näköinen kuva. Todellisuus ei välttämättä, valitettavasti, ole ollenkaan sitä, mitä itse ajattelee...

Ja Uusi Vuosi. Tuttavaperhe on pyytänyt kylään, siellä olisi muutama pariskunta ja lapsia ja rakettien räiskimistä sun muuta mukavaa. Kivaa kyllä varmasti olisi, mukavia ihmisiä ja leppoisa tunnelma, mutta olisin siellä yksin, ainoa sinkku, huutomerkki. Tällaista kokeilin jo itsenäisyyspäivänä (yli 10 PARISKUNTAA ja minä) ja se sujui ihan hyvin, kun oli riittävä humalatila. Myös hasbeen ("has been", entinen, kakkoslaastari) pyyteli sinne luokseen, mutta siellä olisi pienissä tiloissa vielä enempi lapsiperheuusivuosi ja se kyllä ahdistaisi ainakin. Ei siellä kehtaisi edes olla humalassa. Ja sitten tämä kahvitteluseurani kysyi myös uudenvuodensuunnitelmiani. Ehkä, mahdollisesti, potentiaalisin vaihtoehto, jos voisi neutraalisti mennä jonnekin ulos, baariin, mutta uutena vuotena joka paikka on varmaan niin täynnä, että sekin voisi olla suorastaan kiusallista, jos ei ihan natsaa. Tai sitten vain heittäydyn ja lähden. Enkä murehdi etukäteen taksijonoja. Tai sitten olen vain kotona, yksin. Sekös vasta pateettista. Toisaalta, kunnolla kun kerää pateettisia muistoja, niin sitten niitä tulee riittävästi ja sen jälkeen sitä lajia on saanut riittävästi ja saa itseään paremmin niskasta kiinni. Luulisin.

Muistelin eilen muinaisia sinkkuaikojani. Piti oikein laskea, että olin kahden pitkän suhteen välissä (joista jälkimmäinen siis pitkä avioliittoni, 12 vuotta) neljä vuotta sinkkuna, johon mahtui yksi vajaan vuoden seurustelu ja sen lisäksi ei oikein mitään mainittavampaa, josta olisi voinut kovin vakavalla naamalla käyttää nimikettä "seurustelu". En toki yksin ollut, aina oli jotain viritystä, mutta ei vakavaa. Ehkä ne "viritykset" sitten valmistivat siihen, että tiesin, mitä haluan ja mitä en ja sitten kun se oikea asteli eteeni, niin sitten kolahti, kun niin moni asia meni kohdalleen. Ehkä nytkin pitää vain harrastaa paljon itsetutkiskelua ja vain treffailla useita ihmisiä, jotta oppii itsestäänkin jotain. Vai onko tuo raakaa? Pinnallista?

Tsekkilistoistani piti kertoa vielä, että noina sinkkuvuosinani siis kokosin sellaisen kysymyspatteriston. Ei se mikään lista minään paperiversiona ollut, en siis kulkenut baareissa lista kädessäni mutta se sisälsi asioita, jotka pyrin käymään läpi potentiaalisen seuran kanssa. Ja tästä jo mainitsinkin, mutta mielestäni se oli se "järki"osuus siinä järki ja tunteet -yhtälössä. Jos on kauhean ihastunut, ei sitä ajattele järjellä asioita, mutta jos jokin selkäytimeen painautunut viisaus auttaa tsekkaamaan ne alkeelliset yhteensopivuutta mittaavat asiat, niin se voi sitten palauttaa maankamaralle, ettei tule suurempia vahinkoja.

Valotetaan nyt tätä lista-asiaa vaikka pienellä esimerkillä. Juomamaku. Tsekkailen miehen juomatapoja, tai siis, mitä hän juo. Alunperin listani kelpuutti vain miehet, jotka joivat olutta ja viskiä tai siis ainakin sietivät niitä. Jos mies sanoo, ettei pidä oluesta, on hänessä jotain outoa. Nyttemmin voisin lisätä listalle, että mies, jonka mielestä makeat liköörit (Amaretto, Baileys ja sellaiset toffeeliköörit) ovat herkullisia ja tosi mainioita, on vähintäänkin epäilyttävä. Paljon mieluummin keskustelen miehen kanssa vaikka viskilaaduista ja niiden historiasta (vaikka itse en niitä juuri maistele) kuin ruotsinlaivalta ostetuista tätijuomista. Ehkä olen rajoittunut, mutta omalla kapealla otannallani tuo on ollut jo ihan riittävä indikaatio tulevista ongelmista, jos mies ei juo niitä juomia, joita minulle sopiva mies juo... Ja tässä siis ymmärrän ja myönnän, että nuo liköörejä juovat miehet ovat varmasti sopivia jollekulle toiselle, ja joku toinen naisihminen siis varmasti riemastuisi miehestä, joka hänen kanssaan maistelisi herkullisia liköörejä. Näin saa ollakin.

Toimintatapoja - mitä saa tehdä deittaillessa?

Nettideittailu - taieiku -kaikenlainen deittailu on kyllä niin uutta lähes 15 vuoden tauon jälkeen. Nettideittailu on vieläpä käsite, joka tiiviisti naimisissa ollessa lähinnä huvitti. Toki tuli oltua häissä, kavereiden häissä, joiden hääpari oli löytänyt toisensa netistä. Se hiukan hihitytti, mutta ei kummoisemmin. Nyt siis se on "se" tapa löytää uusia tuttavuuksia. Täytyy myöntää, baareissa ei tule heiluttua vaikka hiukan mieli tekisi.

No okei, nyt on se profiili siellä match.comissa ja sitä kautta on tullut yhteydenottoja. Reippaasti olen käynyt kahvilla kaksi kertaa. Saman ihmisen kanssa. Ihan mukava, mutta ei kolise. Mutta voiko sitä vain käydä kahvilla ja kuinka kauan ennenkuin täytyy myöntää, että josko jatkettaisiin kaveripohjalta? Ja jos olen päättänyt, että pitää kolista ja tuntua, ei se siitä muuksi muutu, jos ei heti kolise, niin onko se todella näin? Pomoni, joka on rempseä ihminen, oli kesällä sitä mieltä, että älä ole niin vaativainen vaan anna "niille" kaksi viikkoa aikaa ja päätä sitten vasta. Ihan hyvä vinkki. Kai.

Ja tehdessäni taustatyötä tästä nykyajan deittailusta olen tajunnut, että sitä voi käydä kahvilla useammankin kanssa rinnakkain. Siis että vaikka peräkkäisinä tai samoina päivinä. Vähän nolottaa, mutta niin kai "kaikki" tekevät. En tosin olen päässyt vielä tällaiselle liukuhihna-asteelle, mutta hiljaa hyvä tulee.

Entäpä se kuva siellä match.comissa? Ensin en laittanut kuvaa, mutta kun suurella bannerilla ilmoittivat, että "saat 15 kertaa enemmän vastauksia, jos profiilissasi on kuva", niin pitihän sinne laittaa sellainen. Mutta tuli huono kuva, suorastaan pelottava. Mutta on niin kauhean pelottavaa laittaa sellainen oikein näköinen kuva, jos joku tuttu vaikka tunnistaa. Ja se vasta olisi noloa, vai mitä? Mutta toisaalta, parempi kai saada hyviä vastauksia kuin pelätä niitä tuttuja. Muuten sitä jää vain kotiin kyhjöttämään ja se ei nyt liene se päämäärä.

Kronkeli takaisin markkinoille

Kronkeli olen minä. Vajaa 40-vuotias (suomeksi: selkeästi alle) eronnut naisihminen, joka on viimeksi viettänyt sinkkuaikoja (ihan riittävän railakkaita) 90-luvun puolivälissä, vajaat 15 vuotta sitten.

Eron jälkeen on tullut käytyä läpi kaksi laastarisuhdetta. Kumpikin tarpeellisia, kumpikaan ei antanut aihetta enempään. Ero oli aika rankka vaikkakin helpottava. Itse en ollut aloitteellinen, mutta eihän se yllätys ollut. Ero on tietysti aina rankka ja vie taatusti oman aikansa päästä siitä yli. Jotenkin vain en tiedä, että voisinko jo miettiä sen uuden löytämistä. Siis "sillä uudella" ajattelen oikeaa suhdetta, jota en ajattele nimikkeellä "tämä nykyinen" mikä antaa täydet valtuudet ajatella, että kyse on tilapäisestä tapauksesta.

Ja miksi niin kronkeli? Pakko myöntää, että en ole ihan helppo. Tähän ikään mennessä on aika selvää jo, että tunnen itseni jonkin verran ja tiedän, mistä en pidä ja mistä pidän. Suurinpiirtein. Ainakin tiedän, mistä en pidä. Mutta onko se huono? Minulla oli ammoisina sinkkuaikoina listoja, tsekkilistoja, joita tarjokkaiden piti käydä läpi. Niitä sitten tyttöjen kanssa naureskeltiin. Mutta nyt olen sitä mieltä, että ei se ole edelleenkään huono ajatus. Koska haluan, että jonkun miehen kanssa "kolahtaa", niin sitten kyse ei ole enää järjestä. Jos järki pelaa sen verran, että saan käytyä ne tsekklistat läpi, niin sitten saa mennä tunteella loput. Ne tsekkilistat pitävät aika triviaaleja asoita sisällään, mutta niin pitääkin. Jos alkuun joku pikkuasia tökkii, niin siitä tulee iso asia ja se tökkii sitten TOSI ISOSTI silloin kun on paljon enemmän menetettävää. Tämä on tietysti vain "my humble opinion" mutta koska se on ennenkin toiminut, niin en toistaiseksi muuta toimintatapaani. Tsekkilistoista myöhemmin lisää, jos tarpeen.

Näistä laastarisuhteista toisen löysin jo nettideittaamalla, loppukesästä. Se toimi nopeasti ja ihan hyvin. Mutta itse suhde pysähtyi paikalleen ellei jopa ottanut peruutusaskelia parin kuukauden jälkeen ja sitten olikin vain ajan kysymys, että miten se terminoidaan.

Nyt loin profiilin Match.comiin ja kauhunsekaisin tuntein katson, että mitä seuraa. On se viikon verran siellä ollutkin, saldona kerran kahvilla ja kerran glögillä ja "ihan kivaa" muttei mitään kolinaa. Eräänä aamuna heräsin ja otin profiiilini pois, kun herätessä oli sellainen olo, etten halua että kukaan tuttu näkee kuvaani siellä. Sitten illalla palautin sen ja kirjoitin vähän tuimempaa tekstiä profiiiliin. Siis sellaista kronkelia tekstiä. Tietenkin sellainen karsii, mutta niin pitääkin. En halua "ujonpuoleista yksineläjää" vaan haluan ulospäinsuuntautuneen, akateemisen ja eteenpäinkatsovan, jossa on vähän särmää. Tiedän, sellaisessa on riskinsä, mutta olkoon.

Ja mikäköhän oli tämän blogin tarkoitus? Mietin, että jos joku tätä lukee, niin kommentit ja vinkit olisivat tervetulleita. Mielipiteitä lienee ihan joka lähtöön ja otan kaikki oikeudet moderoida typeryydet pois, koska olen kronkeli (jee).